Kukkien neito.

Violetit ja mustat kukat, rakkauden ruusut ja kuoleman liljat, levittävät pökerryttävää ja humalluttavaa tuoksuaan ilmaan. Ne sumentavat arviointikykyni. Tumma ruohikko kohoaa kasvojeni tasolle, kun valahdan polvilleni. Maa on kermanvalkeaa soraa, rosoista ja kantavaa. Hengitän sisääni suloista, myrkyllistä tuoksua, vaikka tiedän sen maksavan oman henkeni.

Tämä paikka on kuoleman niitty. Minut on karkoitettu tänne paikasta, joka kerran oli kotini. Minun oli paettava; ei ollut muuta mahdollisuutta. Tiedän, että tänne he eivät minua seuraa, ahdistajani. Eivät he ahdista sellaista, joka joko toivoo tai uhmaa kuolemaa. Muut eivät tänne tule. Ne, jotka toivovat kuolemaa - kuten minä - haukkovat henkeään saadakseen nauttia maailman suloisimmasta tuoksusta mahdollisimman kauan ennen kuolemaansa. Ne taas, jotka uhmaavat sitä, luulevat pääsevänsä pakoon niityn halki. Kukaan ei ole vielä onnistunut.

Kehoni huumaantuu ja lamaantuu. Ajatukseni hidastuvat, kipu kaikkoaa. Silloin näen liikettä silmäkulmassani, käännyn ja näen hänet.

Nainen, joka on pukeutunut mustaan mekkoon, mittailee minua häpeilemättömän suoraan. Hänen siniset silmänsä ovat siipimäisten ripsien kehystämät ja uponneet hänen persikanvaaleaan ihoonsa kuin kaksi kirkkainta safiiria. Hiuksensa hän on koristanut mustin ja liloin kukin, sekä helmin ja ketjuin. En voi liikkua, kun hän astelee luokseni pehmein, siroin askelin.

En pysty hengittämään, kun hän tulee luokseni. Sieraimiini tulvahtaa uskomattoman voimakas tuoksu, joka sumentaa näkökenttäni. Keuhkoni eivät huuda, sydämeni hakkaa kuin vimmattu, mutta kylkiluut eivät kolhi sitä mustelmille. En tunne enää kipua, vaan tuijotan häntä silmät suurina, lasittunut, voimaton ja vauhko tunne sielussani.

Hän kävelee luokseni ja koskettaa minua pehmeällä kädellään. Se on viileä ja rauhoittava ja tuoksuu vaniljalta. Hitaasti hän suutelee luomeni kiinni ja sivelee sykkeeni olemattomiin. Minä rentoudun hänen käsivarsilleen, kun hän hiljalleen syleilee hengenvetoni kevyiksi. Viimeinen asia jonka näen, on hänen hymynsä, ja vastaan siihen uupuneesti. Kuinka kaunis ja suloinen onkaan kuolema, kuinka rakastava ja pehmeä sen suloinen hyväily kehollani...

Tarinasta kiitos Serafironille.

Kuva liittyy circlemme photoshoottiin jonka julkaisemme myöhemmin. Sitä voisi varmaan kutsua teaseriksi.

Mademoiselle Parapluie